Voimistuva viesti päiväkodeista, kouluista ja oppilaitoksista on opettajien uupumus. Ongelma on liian suuret ryhmät, alati lisääntyneet opetuksen ulkopuoliset työt, työmäärä, -olot sekä entistä haastavammat asiakkaat. Tilanne on pahentunut jo pidemmän aikaa. Asiasta ei ole helppoa kirjoittaa, koska opetusalan edustajan viesti on helppo kääntää nillitykseksi ja omien etujen valvomiseksi. Täystyrmäys opettajille tulee monasti subjektiivisten negatiivisten kokemusten kera. Toisaalta tosiasiat realistisesti esiin nostamalla kasvatus- ja opetusalan vetovoima saattaa heikentyä, mikä ei ole tarkoitus. Ruotsista näkee mahdollisimman hyvän huonon esimerkin, mitä tapahtuu, kun työolojen vuoksi opettajaksi hakevat enää ne, jotka eivät muualle pääse.
Kahden nuoren miesopettajan tutorina samanaikaisopetuksessa huomasin, kuinka taitavasti ja innostavasti he persoonansa kautta opettivat. Työtavat vaihtelivat ja haastavistakin tilanteistä päästiin aina luovimaan eteenpäin. Lukukaudet sisälsivät monenlaisia opetuksen ulkopuolisiakin kohokohtia. Alkavana vuonna kumpikaan ei enää opeta. Keskustelimme asiasta perin pohjin. Heidänkin kohdallaan suurin syy alan vaihtoon on yhteiskunnan muutos: ”Älylaitteiden viihdekäyttö, kiireiset huoltajat ja auktoriteetin väheneminen tekevät oppilaista levottomia ja työstä liian raskasta. Isolla osalla lapsista on mielenterveyden haasteita. Opettajan rooli palavereissa psykologina ja lastensuojelijana on kasvanut. Raportointityöt ja erilaiset tuen paperit vain lisääntyvät. Aikaa ei jää oppimisen edistämiseen ja kodin kasvatustehtävän tukemiseen.”
Uupuneiden ja alan vaihtoa harkitsevien opettajien kohdalla juurisyyt ovat vähenneissä resursseissa. Liian pienet tilat, huono sisäilma ja erityisoppilaiden integrointi isoihin opetusryhmiin ilman heille kuuluvaa lisätukea saa monen opettajan miettimään, voisiko työkseen tehdä jotain vähemmän kokonaisvaltaisesti kuormittavaa. Uniongelmat ja palautumisen vaje ovat yleisiä, koska työnteolle ei ole olemassa mitään ylärajaa. ”Työnantaja ymmärrettävästi painottaa asiakaskokemusta, joka luo opettajalle painetta palvella kaikkia ja milloin vain. Huoltajien toiveet ja ohjeet ovat todella yksityiskohtaisia. Isossa ryhmässä niiden kaikkien huomioiminen on mahdotonta. Tuntuu, että opettajien ammattitaitoon ei aina luoteta ja arjen perustyö ei riitä.”
Opetusryhmien koko on aivan keskeinen asia, kun asioita halutaan aidosti parantaa. Sillä on suora vaikutus työrauhaan, työhyvinvointiin, oppimiseen, opetusmenetelmiin, mahdollisuuteen tukea ja kohdata. Erityisesti poikien on tutkittu kärsivän liian isoista ryhmistä. Sama koskee heitä, jotka ovat putoamassa kärryiltä. Sopiva ryhmäkoko on ratkaiseva asia, mutta se maksaa eikä sitä usein ymmärretä investoinniksi. Ryhmäkoko onkin vuosia ollut säästölistojen kärjessä. Samalla moni, joka ei tunne opettajan työn arkea eikä tee siellä töitä, tulee – usein hyvää kyllä tarkoittaen – mestaroimaan ja kertomaan, mitä opettajan pitäisi milloinkin tehdä.
Syksyllä kuulin vastavalmistuneilta opettajilta huokauksia, kuinka työ on osoittautunutkin ihan joksikin muuksi, kuin mihin he luulivat kouluttautuneensa. Opettajan ammatti on niin keskeinen Suomen tulevaisuudelle, että tarvitsemme parhaat voimat jatkossakin opetusalalle. Tilanne ei ole kokonaan menetetty, mutta pikaisia toimia tarvitaan. Käänne parempaan tarvitaan pian.
-Matti Helimo